sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Mikä on työnohjauksellista? Mitä työnohjauksellinen ote antaa yliopistopedagogiikassa? Osa I

Useissa yhteyksissä on tullut viime aikoina mietittyä työnohjauksen määritelmää - sitä mikä on työnohjausta ja mikä taas ei. (Ks. aiheesta hyviä tekstejä esim. täältä) Työnohjaus kiinnostaa, työnohjauskirjallisuutta  on julkaistu runsaasti, yhä useammat ja useammat hankkivat työnohjauksesta kakkosammatin.




Olen itse ollut sikäli onnekkaassa tilanteessa, että olen saanut työskennellä yliopistolla hankeympäristössä, joka on mahdollistanut kokeilevan, nopeasti reagoivan pilottitoiminnan yliopistopedagogisen koulutuksen parissa. Muutoksen ravistelemassa yliopistossa on päästy kokeilemaan erilaisia tapoja yhdistää koulutuksen ja työnohjauksen ideoita. Olen alkanut ajatella, että pedagogisen koulutuksen tulisi aina olla yhteisöä vahvistavaa (ainakin aktiivisesti pyrkiä siihen suuntaan) ja että nimenomaan työnohjauksellinen ote on siinä erityisen hyvä toimintatapa.

Mikä sitten olisi se "työnohjauksellinen ote"? Mistä työnohjauksen ylipäänsä tunnistaa? Mitä sävyjä ja painotuksia se tuo yliopistopedagogiseen toimintaan?

"Työ", "ohjaus" ja tavoitteen merkitys

Työnohjauksen nimi on tietysti selvä vihje. Termin alkuosan mukaisesti kyse on työhön liittyvästä työskentelystä - mukana olijat tuovat pöytään ja suurennuslasin alle työtehtävänsä, uransa, työyhteisönsä, osaamisensa, työhön liittyvät ongelmansa ja unelmansa. Yliopistopedagogiikassa se tarkoittaa sitä, että koulutuksessa annetaan ihmisten olla työtään ymmärtävän ammattilaisen roolissa.

Toiseksi, kyse on "ohjauksesta". Ajattelen että kaikessa ohjauksessa on keskeistä aktiivisen tuen antaminen erilaisille oppimis- työ- valinta tai ongelmanratkaisuprosesseille, niin että mukana on jonkin instituution tuomia kehyksiä ja tavoitteita sekä moottorina ohjattavan omat päämäärät. Lisäksi toiminnassa valitaan keinot niin, että vahvistetaan ohjattavan toimijuutta. Yliopistopedagogiikassa se tarkoittaisi mm. sitä, että toiminta vahvistaa opettajien käsitystä omasta pystyvyydestään, rohkaisee heitä ottamaan tukea työtovereistaan (+ osoittaa myös käytännön keinoja tähän) ja kannustaa opettajia hyödyntämään niitä resursseja, joita heidän ympäristönsä tarjoaa.

Ohjauskäytäntöjen perheessä työnohjaus on tavoiteorientoituneisuudeltaan suhteellisen väljää toimintaa, verrattuna vaikkapa opinnäytteen tai harjoittelun ohjaukseen. Työnohjaus on oppimisen muoto, mutta siihen ei vaadita "opetussuunnitelmaa". Usein aloitetaan siitä, että lähdetään tutkimaan jotain aihepiiriä tai kysymystä, kartoitetaan ohjattavan tai ohjattavien kokemusta eri puolilta. Tutkimisen tekee mielekkääksi se, että usein asioihin on useampia tulkintoja ja näkökulmia kuin ennalta arvaisi. Kaikki ei vaan aina ole sitä miltä näyttää - ne tavoitteetkaan...!

Työnohjauksen valitseminen työtavaksi tietenkin usein tarkoittaa, että on ennalta analysoitu jokin tarve, josta käsin liikkeelle on lähdetty. Työnohjauksen vahvuus on kuitenkin juuri se, ettei liian nopeasti nauliuduta tavoitteisiin tai työskentelyongelmiin, vaan lähestytään niitä rauhassa ja joustavasti.  Työskentely on silti hyvinkin fokusoitunutta ja tarkoituksenmukaista, mutta toiminta rakentuu "tutkiminen edellä", ei "tavoite edellä". Työnohjauksen tuloksena voidaan löytää suhteellisen jäsentyneitä tavoitteita, joiden kanssa jatketaan työnohjauksen jälkeen.

Tämä on yksi työnohjauksen ehdoton vahvuus, jota ei mielestäni ole vielä täysin oivallettu. Useita työelämän ongelmatilanteita leimaa ristiriitaisten pyrkimysten ja yllykkeiden moninaisuus, kyvyttömyys erottaa olennaista epäolennaisesta ja se, ettei ehditä hahmottaa mitä ollaan tekemässä, tai mitä on juuri tehty. Siksi ajatus että "pelkkä" tutkiminen on luvallista, voi olla hyvin hedelmällinen. Ei tarvitse etukäteen tarkalleen määrittää mitä tulisi oivaltaa, eikä myöskään sitä millaisia johtopäätöksiä opitusta tulee vetää. Mutta pidetään tärkeänä, että tutkitaan asioita perustuksia myöten.

Mitä tämä tarkoittaa yliopistopedagogiikassa? Sehän on kuitenkin tavoitteiden määrittämää toimintaa. Minulle se on tarkoittanut pariakin asiaa. Ensinnäkin sitä että työskentelytavassa on tutkivaa ajattelutilaa (kuvaan myöhemmin mitä se konkreettisesti tarkoittaa). Koulutuksen toimintatavasta jää kumuloituva kokemus siitä, miltä tutkiva ote TUNTUU. Millaista on tehdä yhdessä työtä ja oppia juuri sillä tavalla. Toiseksi, olen pitänyt tärkeänä sitä, että säilytetään tieteellinen moniäänisyys ja mahdollisuus katsella kurssilla hyödynnettäviä sisältöjä kriittisen etäisyyden päästä. Tämä on tärkeätä siksi, että kasvatustieteellisen tai oppimispsykologisen puhetavan ei tarvitsisi olla ainoa "kieli" jolla pedagogiikasta puhutaan. Tiedetaustansa puolesta yliopistopedagoginen kurssi on aina moniääninen ja yliopistopedagogiikka kuuluu jokaiselle tieteenalalle ja siitä pitäisi puhua siksi "monikielisesti". Siksi tutkiva ote tarkoittaa moniäänisyyden jatkuvaa sietämistä, ylläpitämistä ja mallintamista. Eräänlaista monikulttuurista sensitiivisyyttä.

"Tämä meni nyt vähän työnohjauksen puolelle"

Olen usein kuullut ihmisten erilaisissa ryhmäinterventioissa ja koulutuksissa sanovan otsikon tapaan, ehkä hieman anteeksipyydellen. "Nyt sinä jouduit vähän työnohjaajaksi tässä..." tai kuten eräässä tutkimusaineistossa sanotaan: "ei minua haittaa ollenkaan, että tämä ryhmä meni välillä työnohjauksen puolelle."

Mitä silloin tarkoitetaan? Ehkäpä sitä, että puhuja on joko itse ottanut, tai havainnut jonkun ottavan, tilaa henkilökohtaisen kokemuksen käsittelyyn ja tehnyt sen niin, että se on helpottanut oloa tai tuonut selkeyttä asiaan. On kehdannut olla henkilökohtainen ja pyytää itselleen hieman huomiota.

Tämä on yksi selvä ja tutkitusti todettu työnohjauksen hyöty, kokemus tuesta ja kuormittumisen huojenemisesta, helpotuksesta.  On selvää että yliopistopedagogisen koulutuksen tehtävä ei ole pelkästään tuottaa huojennusta, mutta on myös niin, että jos koulutus ei niin tekisi, ihmisten ei myöskään kannattaisi uskaltautua kovin syvään reflektioon. Jos halutaan että ihmiset tosissaan pureutuvat työnsä kysymyksiin, ja uskaltavat tutkia vaikeitakin asioita ja jaksavat sitkeästi olla ristiriitaisten kysymysten äärellä, toiminnan on myös rakennuttava niin että energia ei kulu ahdistuksen kannatteluun, defensiivisyyteen tai itsesyytöksiin.Yliopistopedagogiset koulutukset ja ryhmäinterventiot voivat siten tuoda ihmisille "työnohjauksellisen" kokemuksen siitä, että heidän tilanteensa työssä on tullut jollekulle näkyväksi, sitä on ymmärretty ja kuultu ja siihen on tullut jotain tolkkua ja huojennusta.

**

Jatkan työnohjauksen elementtien ruodintaa seuraavassa postauksessa - puhun vielä läsnäolosta, "tutkivuuden" kriteereistä sekä keskusteluhistorian merkityksestä. Ja lopuksi sana pitkäkestoisuudesta!

2 kommenttia:

  1. Tää oli ihan huippujuttu! Erityisesti tykkäsin siitä, miten määrittelit työnohjauksen. On se kumma, että tutun asian uudeelleen määrittelystä voi niin suuresti ilahtua.

    Oli sattuvasti sanottu että se TYÖNohjauksen lähtökohta on tietysti työ ja se, että ohjattavat "tuovat pöytään" työhön liittyvät kysymykset. Tämä ilmaisu tiiviisti ilmaisee sen, että ohjattavien pitää saada itsestään ihan ensin ulos jotain, minkä parissa lähdetään sitten työskentelemään. Ja se mikä on ulkoisettu on pöydällä, käsittelyssä, tarkasteltavana. Siinä työnohjauksen asia- ja ratkaisukeskeisyys, ei persoonakeskeisyys.

    No joo. En tiedä onnistuinko itse olemaan kovinkaan selkeä nyt. Halusin vain välittää, että tämä oli hyvin kiteytetty.

    Tuo sun työnohjauksen määritelmä on toimiva tosiaan myös siinä tarkoituksessa, että voi tarkastella missä määrin työnohjauksellisuutta on muissakin kuin varsinaissa työnohjaustilanteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mari! Tuo oli tosi hyvä jatkoajatus ja täsmennys, että työnohjaus on asia- tai ratkaisukeskeistä, pikemmin kuin persoonakeskeistä.

      Poista