tiistai 23. elokuuta 2016

Puurtamista vai kiinnostusta? Vai merkityksiä, jotka antavat mielen molemmille?

Mediassa on kiistelty koululaisten laiskuudesta/sinnikkyydestä uuden opetussuunnitelman ympärillä. Samaan aikaan on käyty kiistaa aiheesta pokemonit vs. mustikat (ts. minkä asian perässä ulkona juoksentelu on hyväksyttävää). Pari päivää sitten tämä mielipideteksti  sai miettimään taas tätä vastakkainasettelua.

Onko vastakkain perinteinen kovan työn korostaminen ja nykyaikaisempi oman motivaation ja kiinnostuksen korostaminen? Kannattaako näitä tosiaan edes laittaa vastakkain?

Ehkä tästä puuttuu yksi tärkeä palanen välistä. Kovan työn ja puurtamisen korostaminen ilman arvokasta päämäärää ei liene mielekästä. Mutta ei henkilökohtaisen kiinnostuksen vaaliminenkaan voi olla ainoa perustehtävä, joka koulukasvatuksella on. Se on yksi tärkeä ja keskeinen tehtävä, mutta ei ainoa.

Koulun tehtävä on auttaa yksilöitä rakentamaan totuudellista kuvaa maailmasta, tämän tiedon nojalla toimimaan maailmassa ja muokkaamaan tietämystään edelleen.

Lisäksi sen tehtävä on välittää muovaten (kriittisesti keskustellen) arvoja, joita pidämme hyvinä ja keskeisinä. Keskeiset arvot kertovat yksilöstä, mutta myös yhteisöstä ja maailmasta, jossa elämme. Arvot sisältävät oletuksiamme siitä, miten yksilöt elävät suhteessa yhteisöihinsä ja maailmaan. Arvot kertovat siitä, miten hyvä yhteiselämä mahdollistuisi - jotta yksilöt saisivat edelleen ja tulevaisuudessakin tavoitella kiinnostuksensa suuntaisia asioita.

Kiinnostus vai puurtaminen -kiistelyn oheen kaipaisin siis keskustelua siitä, mitkä perimmäiset arvot tekevät toimintamme mielekkääksi. Miksi tehdä työtä ja olla sitkeä? Millaisessa maailmassa ja yhteisössä kiinnostustamme viljelemme?

lauantai 20. elokuuta 2016

Uutta kohti

Elämä tuo muutoksia joskus tielle niin tiuhaan, ettei perässä tahdo pysyä. Yleensä äkkinäisten muutosten takana on kuitenkin pitkäaikainen työ. Valmius nopeisiin käänteisiin on tulosta siitä, että asioita on työstänyt pitkään ja monelta kannalta.

Oma vuoteni sisälsi sekä hyvin vaikeita aikoja että hyvin suurta onnea. Muutostahti nousee tietenkin myös perheestä: lapset alkavat olla aikuisia.  Mutta kaikkinensa tuntuu siltä, että joka kivi on käännetty elämän eri osa-alueilla. Nyt on helppo olla valmis uuteen.

Viimeinen yllätys on se, että siirryn opinto- ja uraohjauksen professoriksi Itä-Suomen yliopistoon syyskuun alusta. Siirtymä on osin askelittainen, ja tutkimusyhteistyö Työterveyslaitoksen kanssa jatkuu ohjausvuorovaikutuksen ja ohjauksen vaikuttavuuden kysymysten ympärillä.

Tässä toteutuu yksi pitkäaikaisista unelmistani: saan opettaa ja tutkia työkseni ohjauksen asioita ja vaikuttaa siihen, miten suomalaisia nuoria ohjataan. Tämän rinnalla muutamat työläät piirteet tässä tehtävässä (mm. melko pitkä työmatka Tampereelta Joensuuhun) ovat pieni juttu.

Blogi pysyy kuvioissa, katsotaan millaiseksi se muotoutuu.

Tunnelmani asian suhteet ovat suurinpiirtein tällaiset:



keskiviikko 10. elokuuta 2016

Mistä on hyvät neuvot tehty?

Erilaiset koulutukset alkavat pian taas pyöriä työmaalla. Niissä tunnelmissa kertaan tässä hyvän neuvomisen perusteita.

Olen viime vuoden sisällä suhteellisen paljon käsitellyt neuvomisen rajoitteita. Toisaalta - olen hamasta väitöskirjastani asti puhunut siitä, että neuvomista ei ole mielekästä tuomita haitalliseksi käytännöksi, joka ei lainkaan kuuluisi ohjaukselliseen tilanteeseen.

Mielestäni tärkeää on ymmärtää, mitä neuvominen on, miten se liittyy ohjauksen ja millaisia seuraamuksia ja käyttötapoja sillä on. Kun tämän lisäksi on vielä tietoinen muista hyödyllisistä ohjauksen keinoista, voi ohjauksessa (ja muissakin neuvoja sisältävissä tilanteissa) tehdä tietoisempia ja harkitumpia interventioita.

Tässä listaan tutkimukseen perustuvia ja käytännössä koeteltuja näkökulmia hyvään neuvomiseen.

Neuvo on ytimeltään keskustelun kulussa tapahtuvaa ongelmanratkaisua. Keskustelun toimintona neuvo on suositus, ehdotus tai kannanotto, jossa tarjotaan toiselle tietoa, hyödylliseksi arvioitua tai suositeltavaa toimintatapaa. Neuvo sisältää direktiivisen ulottuvuuden ja toisaalta avunannon ulottuvuuden. Kun neuvoa on pyydetty, neuvon pyytäjä on itse asemoinut itsensä tämän "puuttuvan tiedon" vastaanottajaksi. Kun neuvo annetaan pyytämättä, tämä tiedon puute oletetaan ja implikoidaan. Tämä saattaa tuottaa vuorovaikutuksessa ongelmia.

Neuvon relevanssi vastaanottajalle: hyvä neuvo perustuu kuuntelemiseen ja neuvon vastaanottajan näkökulman ymmärtämiseen

Vuorovaikutustutkimuksen mukaan sellaiset neuvot hyväksytään todennäköisemmin, joiden merkitystä neuvon vastaanottajalle on käsitelty vuorovaikutuksessa ennen neuvon antamista. Eli neuvon antaja kuuntelee, kyselee ja yrittää hahmottaa neuvon vastaanottajan näkökulmaa asiaan. Neuvot tarjotaan niin, että ne on soviteltu neuvon vastaanottajan ajatuksiin ja tukemaan niitä, mikäli mahdollista.

Nuivimman vastaanoton saavat neuvot, jotka tarjotaan suoraan olettaen että neuvoja tietää mitä toinen tarvitsee, mikä hänelle on "neuvorelevanttia" ja millaisia asioita hän ei tiedä tai osaa. Ihmiset eivät useinkaan pidä tällaisesta. Joitakuita se voi harmittaa kovastikin, joitakuita lähinnä hymähdyttää. Seuraa siis ohjattavan vastauksia. Sekä verbaalinen vuorovaikutus että kehonkieli kertoo, onko hän innostunut tai vastaanottavainen.  Kyse ei ole siitä, onko palaute monisanaista: "joo" -partikkelihan voi toimia hyvin vastaanottavaisena responssina suomenkielisessä keskustelussa. Kyse on pikemminkin siitä, osoittaako toinen tavalla tai toisella kaipaavansa neuvoja ja siitä, että ne sisältävät jotain hänelle hyödyllistä.



Jos tuntuu, että tökkii, käytä hetki aikaa ohjattavan ajatuksiin tutustumiseen. Kun vastaanottajan ajatuksia kuullaan, varmistutaan että neuvoilla ylipäänsä ratkotaan oikeaa, relevanttia ongelmaa. Lisäksi varmistutaan, että esille on saatu ne ratkaisut, joita on jo aiemmin yritetty käyttää ja jotka eivät ole toimineet. Vastaanottajan kertoma selventää myös hänen suhdettaan asiaan, ja sitä, hakeeko hän ongelman kuvauksella enemmän myötätuntoa ja lohdutusta kuin ratkaisua. Myötätunnon tarpeessa oleva henkilö ei ole kovin vastaanottavainen uusille ajatuksille. Myötätunto edeltääkin terapia- ja ohjaustyössä monia muita tärkeitä työskentelyn vaiheita, kuten tutkivaa reflektiota tai ratkaisuvaihtoehtojen pohdintaa.

Tietävyyden jakautuminen: Ratkaisuvaihtoehtoja voi miettiä yhdessä 

Ongelmanratkaisuvaihe on tärkeä oppimisen ja toimijuuden kehittymisen kannalta, etenkin jos ohjaaja kutsuu ohjattavan itse rakentamaan ratkaisuvaihtoehtoja. Kun ohjattavana on ryhmä, tämä on helpompaa, kun ohjattavat voivat ideoida ratkaisumalleja yhdessä. Neuvomisen idea on se, että neuvon vastaanottaja itse voi päättää noudattaako neuvoa vai ei. Kun samaan ongelmaan syntyy useita ratkaisumalleja, tämä laajentaa ajattelutilaa mutta jättää silti päätösvallan neuvon vastaanottajalle itselleen.

Läpinäkyvyys: neuvomisen painavuus tai suosittavuus sekä perustelut näkyviin

Neuvomisessa ohjaaja hyödyntää asiantuntijarooliaan. Hän voi tarjota neuvon asiantuntemukseensa nojaten, tai siitä etääntyen. Usein neuvon antaja voi monin tavoin myös osoittaa, kuinka painavana tai velvoittavana hän neuvonsa haluaa tarjota. Joskus on paikallaan hyvinkin direktiivinen neuvominen. Joskus on tähdellisempää osoittaa, että tarjottu ratkaisu on vain yksi mahdollinen.

Monissa neuvomisen tilanteissa keskeistä ei ole vain se, noudattaako toinen neuvoa vai ei. Tärkeätä on myös ymmärtää neuvo, eli oppia siitä jotain. Silloin vastarinnassakin on kyse usein ymmärtämisestä ja perustelemisesta. Neuvon perustelu ei ole jankuttamista. Silloin kun neuvotilanne jumittaa, usein joudutaan siirtymään metapuheeseen, eli pohtimaan, missä kohtaa näkemykset menevät ristiin. Joskus tällainen tilanne tuottaa myös suuria oivalluksia.

Neuvossa mielestäni ehkä oleellisinta on tunnistaa sen luonne ongelmanratkaisu-orientaation kantajana. Jos haluaa huolehtia, että asioita tutkitaan ennen ongelmien ratkomista, on hyvä idea siirtää neuvoja keskustelussa hieman kauemmas. Lisäksi ohjaaja voi totutella itse sietämään epävarmuuden tilaa jonkin aikaa keskustelussa. Sen sietokyvyn kasvattaminen on eduksi myös ohjattavalle. Tärkeimmät ongelmat eivät karkaa mihinkään, vaikka niiden kanssa hetken vähän ihmeteltäisiin!

PS. Tulossa vastaava tiivistys hyvän palautteen erityispiirteistä!

torstai 4. elokuuta 2016

Ongelman tutkiminen ja konfrontointi

Talvella kirjoittelin siitä, milloin neuvominen ei ole hyödyllinen ohjaajan interventio ohjaustilanteissa ja erityisesti vastauksena huolenkerrontaan.

Sananen tai jatkoajatus aiheesta vielä. Kirjassani Ohjaustyön opas erottelen ongelmanratkaisuorientaation ja tutkivan orientaation. Ne eivät ole käytännössä täysin vastakohtaisia ja usein toinen johtaa toiseen, mutta olen havainnut käytännössä hyödylliseksi, jos ohjauksen osapuolet pystyvät ne erottamaan.

Ongelmanratkaisuorientaatio on sellainen tapa käsitellä huolta tai ongelmaa, jossa aktiivisesti ja mahdollisimman nopeasti pyritään ratkaisemaan ongelma, kehittämään ratkaisuvaihtoehtoja tai poistamaan tai lieventämään sitä jollain muulla tavalla. Usein tämä tarkoittaa myös neuvoja ja neuvonkaltaisia ehdotuksia. Ihmiset neuvovat toisiaan hyvin usein siihen nähden, miten usein sanovat, etteivät halua neuvoa tai ei ole tarkoitus neuvoa. Ongelmanratkaisuorientaatioon siirtyminen tarkoittaa, että ongelma on "hyväksytty ratkottavaksi", se katsotaan merkitykselliseksi ja todelliseksi ongelmaksi.

Tutkiva orientaatio tarkoittaa puolestaan sitä, että ongelman ratkaisemista viivytetään ja tutkitaan asiaa ja ohjattavan kokemusta siitä monilta puolilta. Pidätytään olettamasta, että ongelma on ilmeinen tai että käsillä oleva ongelma on välttämättä vielä oikea tulkinta relevantista ongelmasta. Useille (ei kaikille) terapioille on ominaista "kuunnella" ongelmia eli tulkita niitä viesteinä jostain syvemmästä problematiikasta. Usein terapian tuloksena ongelmia koskeva perusjäsennys t. tulkintakehys muuttuu. Myös ohjauksellisiin tilanteisiin kuuluu tutkiva suhde ongelmiin: niiden monipuolinen analyyttinen tarkastelu eri puolilta ja ongelman "haastattelu" ja avoin mieli suhteessa siihen, mitä tulkintaprosessissa voi löytyä.

Olen miettinyt paljon sellaista tapaa vastata ongelmiin, joka asettuu hieman näiden kahden väliin. Yritin hieman analysoida sitä jo väitöskirjassani kauan sitten. Myöhemmässä opinnäytteen ohjauksen tutkimuksessa myös sivusin asiaa hieman. Olen joka tapauksessa vain raapaissut pintaa, ja olisi hienoa päästä syventymään asiaan enemmän.

Tarkoitan sellaista responssia, jossa jotenkin puututaan ongelman premisseihin. Tällainen responssi on usein vastaväitteen tai muuten haastavan väittämän muotoinen ja sen viesti on: "se mitä kohtelet ongelmana, ei ehkä ole relevantti tai "oikea" ongelma, koska asiaa ei kannata tai tule määritellä noin". Tällainen ohjaajan interventio voi olla muodoltaan myös tulkintaa virittävä kysymys, joka auttaa purkamaan tarkasteltavan ongelmavyyhden taustaoletuksia.

Tämä toimintatapa on vaativa laji, tai vaikeampi tehdä taitavasti ja ajoittaa oikein. Lausuja saattaa tarkoittaa ajatuksen rakentavaksi tai inspiroivaksi mutta se kuullaan silti herkästi hyvin haastavana tai tuomitsevana, sulkevana tai "ojentavana". Tarkoitus on hyvä, mutta kokemus on konfrontoiva ja tuottaa puolustusreaktioita, ja joskus luukut menevät tyystin kiinni.

Se ei sinänsä tietenkään ole aina huono asia. Se mikä yhdessä hetkessä herättää vastustusta, voi toisena hetkenä olla helpommin lähestyttävää. Kaiken ei tarvitse olla heti helppoa. Joskus ohjausprosessissa on ihan pakko pystyä ravistamaan perustavia oletuksiaan ja purkamaan niitä, ja se on aika epämiellyttävää. Hyvä esimerkki tästä muuten tuli vastaan twitterissä linkissä dosentti Panu Halmeen blogiin. Tämän epämiellyttävyyden takia ohjauksen täytyy olla ensin turvallista ja perustua luottamukseen ja myötätuntoon.

On paljon ohjaustilanteita, joissa pitkään vähittäiseen prosessiin ei ole oikein aikaa. Silloin kysyy taitoa ja kärsivällisyyttä tehdä konfrontointi niin, että se johtaisi oivallukseen tai uuteen keskustelun näkökulmaan mahdollisimman pian. Se on mahdollista vaan ei aina helppoa. Jos saisi kirjoitettua tästä jotain järkevää seuraavien kuukausien aikana!


keskiviikko 3. elokuuta 2016

Tauon jälkeen

Pitkän blogitauon jälkeen. Kesälomalta palasin jo viikko sitten ja odotan että työkaverien ilmaantuminen paikalle imisi minutkin vihdoin normaaliin työn imuun. Takkuinen työn aloitus on kuitenkin myös hedelmällinen ajattelutila: ajatus ei ole kovin virtaviivainen mutta uskalias se kyllä välillä on.

Kulunut vuosi mullisti oman elämäni monella tavalla, se sisälsi sekä syviä vaikeuksia ja kriisejä että suurinta mahdollista onnea. Kypsymisiä  ja kasvamisia elämänkulun vaiheissa ja tietoisia omia ratkaisun paikkoja.

Jossain kohtaa näiden muutosten on aika virrata myös tekstiksi, mutta ihan vielä sen aika ei näytä olevan. Tarkoitus on kuitenkin että blogi jatkuu!

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Curling-ohjausta mielensäpahoittajille? Myötätunnon tehtävä ohjauksessa

Eräs ohjauksen kritiikki, johon törmää verrattain usein, on ajatus, että ohjaus on holhousta tai paapomista. Ohjaus on tällaisissa puheissa ikään kuin yhteiskunnan curling-vanhemmuutta, jossa tasoitellaan millintarkasti tietä ohjattavan edeltä, niin ettei hänen tarvitsisi ponnistella tai ottaa itse vastuuta mistään.

Tämän ajattelun toisinto on ajatus, että myötätunto ammattilaisen työkaluna kasvattaa ohjattavista mielensäpahoittajia. Kuin prinsessoja, joilla on herne patjan alla tai nenässä, pienimmästäkin asiasta.

Mitähän tähän vastaisi? Vaikka näin.

Ohjauksessa on mukana aina ohjattavan kokemus, se miten hän asiat kokee ja näkee. Toisaalta ohjaustilanteessa on mukana se, millaista eetosta tai käyttäytymistä pidämme hyväksyttävänä, kannustettavana, vakiinnuttamisen arvoisena jossain tilanteessa. Se mitä ohjauksessa toistamme tai systemaattisesti nostamme esiin, siis "kasvattaa" ohjattavaa, tai vähintäänkin vihjaa hänelle, millainen agendamme on.

Mikä merkitys myötätunnolla on? Jos kohtelen ohjattavaa myötätuntoisesti, annanko hänelle sellaisen viestin että sinun on oikeus vaatia juuri tällaista myötätuntoa joka tilanteessa? Tai että sinun ei tarvitse tehdä itse asioillesi mitään?

Ajattelen niin, että myötätunto on mahdollisuus ymmärtää toisen kokemusta ja tuottaa hänelle kokemus, että tuo toinen yrittää tosissaan nähdä asiat minun kannaltani.

Tästä ei mielestäni kuitenkaan vielä seuraa, että ohjattavan kanssa oltaisiin kaikesta samaa mieltä, ettei ohjaus tulisi jossain kohtaa haastamaan tai muuttamaan hänen näkemyksiään tai ettei ohjaus edellyttäisi häneltä mitään.

Ohjaustilanne on erityinen useammallakin tavalla. Ohjauksessa käsitellään ohjattavan asioita ja hänen kokemustaan. Sen vuoksi hän myös paljastaa itsestään asioita ja on haavoittuvampi kuin ollessaan muissa rooleissa.  Siksi on paikallaan viestiä myötätuntoa silloin kun puheena on asioita joita ohjattava pitää vaikeina tai ikävinä. Myötätuntoa voi annostella luontevasti. Onhan meillä arkielämässämme rikas rekisteri keinoja välittää toisillemme juuri asianmukaista myötätuntoa. On murheita ja murheita, ja myötätunto on nimenomaan virittymistä sille taajuudelle josta ohjattava yrittää kertoa eri tavoin. Joskus rivien välistä.

Ohjaustilanne on myös tila, jossa ihminen nimenomaisesti haluaa, etsii ja pyytää tulla ymmärretyksi oikein. On monia tilanteita, jossa emme tällä tavoin vaadi ymmärrystä emmekä huomiota itsellemme, siksi että se ei kuulu asiaan. Ohjauksessa se sen sijaan kuuluu asiaan. Ohjauksesta on harvoin hyötyä, ellei ohjattava tule nähdyksi ja kuulluksi.

Ohjaus on myös prosessi. Sen eri vaiheissa odotamme, edellytämme ja painotamme eri asioita. Se että tietyssä kohtaa myötätunto korostuu, ei tarkoita että se on ainoa ohjauksen interventio.

Myötätunnon erityinen merkitys on kanavan avaamisessa ja ylläpitämisessä. Kun myötätunto tulee ensin, sitten voi tulla myös muuta "kasvattavaa" tai näkökulmia avartavaa. Näin toimivat myös kokeneet terapeutit: ensin orientoidutaan myötätuntoon, sitten vasta muihin terapeuttisiin tehtäviin. He ovat taitavia muotoilemaan sanojaan ja kommenttejaan niin, että onnistuvat välittämään yhtä aikaa kaksi viestiä: hyväksyn sinut sellaisena kuin olet, suhtaudun myötätuntoisesti siihen mitä koet nyt, mutta olen valmis myös tukemaan sinua siinä, mihin olet tästä siirtymässä. 

Se ei ole paapomista, se on toisen pystyvyyteen uskomista silloin kun hän ei itse jaksa vielä uskoa siihen.

**

Olen usein nähnyt, miten vaikkapa työnohjauksessa ihminen on ensin tuohtunut ja valittaa kiihkeästi jostain, minkä kokee vääryydeksi. Puhe on tunteikasta ja se keskittyy oman harmin tai kärsimyksen, toisten syyllisyyden tai väärin tekemisen osoittamiseen.

Tällaisessa tilanteessa ehkä "paapomisen vastustaja" saattaisi sanoa: Hyvä ihminen, kerää ittes! Syytä on itsessäsikin. Katsopa peiliin. Ei työelämässä pärjää, jos etsii syytä vain toisista ihmisistä...

Tämä ei ole otollista työnohjauksen jatkumisen kannalta. Kovin jyrkkä myötätunnon kieltäminen voi tuottaa ohjauksen katkeamisen tai ainakin särön yhteistyöhön. Voi olla, että valittaja tarvitsee muitakin näkökulmia ja työnohjaajan tekee mieli tarjota vastuunottoa. Se ei kuitenkaan onnistu ilman myötätuntoa.

Valittamisella ja negatiivisella purkautumisella on monia merkityksiä, yksi niistä on myötätunnon pyytäminen. On mahdollista olla myötätuntoinen olematta kaikesta samaa mieltä, vesittämättä ohjattavan vastuuta tai hymistelemättä hänen näkemyksilleen. Kuulluksi tulemisen kokemuksen jälkeen asiaan voi löytyä runsaasti uusiakin näkökulmia, vastuunoton paikkoja ja oppimisen mahdollisuuksia.

Ihminen vaan ei yksinkertaisesti lähde tutkimaan vaativia itseään koskevia aiheita itseään haastaen epämukavuusalueelle (sinnehän sitä ohjauksessa useimmiten pyritään) ellei hän ole ensin turvassa. Turvassa olemisen rakennuspuu on juuri myötätunto.

Myötätunto auttaa meitä ymmärtämään toista ja olemaan hyödyksi juuri hänelle, juuri nyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi ainoa osa ohjausinterventiotamme. Myötätunto - aavistus tai oivallus siitä, mitä toinen kokee sanoessaan tai toimiessaan niin tai näin  - tuo meille lisää toimintamahdollisuuksia ohjaajina. Myötätunto ei siis tarkoita omista kriteereistä tai tiedosta luopumista. Se on sen ymmärtämistä, mikä on toiselle merkittävää, sekä oman viestin muovaamista niin, että toisen on se helpompi vastaanottaa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Kiinnittymisestä ja irralleen joutumisesta (tai pääsemisestä)

Ihmisen kiinnittyminen elämänsä päämääriin, tehtäviin ja projekteihin on kiinnostava juttu. Merkittävät asiat eivät yleensä muutu kovin nopeasti. Kiinnittyminen tapahtuu monelta osin tiedostamatta tai huomaamatta, sitein ja langoin joita ei oikein erota, ennen kuin niistä alkaa pyristellä irti ja huomaa, missä kiristää.

Toista metaforaa käyttäkseni: Ihmisen elämä tosiaan rakentuu. Siinä on mukana paljon tietoista työtä, mutta myös paljon kerrostumia, joiden tekijöistä ei koskaan tule varmuutta. Miksi elämä meni näin eikä noin, mikä vaikutti tähän ja tuohon. Oma kädenjälki on kiistatta mukana, mutta oma käsi ei ole vastuussa joka asiasta.

(Sekoilen nyt metaforissa: ajattelen elämää rakennelmana ja kudoksena... ja ehkä myös liikkuvassa virrassa kulkevana kumiveneenä...)

Ihmiselämässä taitaa olla myös jaksoja, jolloin langat (tai mitkä ne rakennetta kiinni pitävät asiat nyt ovatkaan) syystä tai toisesta pääsevät löysälle ja peräti irti. Kaikki onkin yhtäkkiä liikkeessä, vanhat sitoumukset tuntuvat etäisiltä ja lähes absurdeilta.

On mahdollista muuttaa suuntaa eikä tiedä mitä on edessä. Silloin tajuaa myös sen että virta liikuttaa eikä sitä tarvitse itse ajaa eikä työntää eikä suuntia mitenkään. Tämäkin on aika jännittävää. Ajatus siitä että elämällä on jokin oma voimansa joka toteutuu yksilön elämän "lävitse". Näin voi kokea ilman sen kummempia mystifiointeja. Ihmisen elämähän on hurja affordanssi, totta kai sillä on oma voimansa!

Nämä ajelehtivat tilat ovat mielenkiintoisia, luovia ja hurjiakin. Sellaisesta tilasta käsin vasta näkee jotain siitä kiinnittyneen tilan rakentuneisuudesta.