maanantai 13. maaliskuuta 2017

Mestarillista

Mikä tai kuka on mestari?

Onko se sama asia kuin asiantuntija? Asiantuntijuuteen liitetään teoreettista tietoa, erilaisia taitoja, kokemuksellista ja proseduraalista tietoa, kykyä ratkoa kompleksisia ongelmia, muuttuvaa suhdetta osaajan sekä kontekstin välillä, reflektiivisyyttä, tiettyä yhteiskunnan tarjoamaa asemaa sekä tilivelvollisuutta.

Mestariuteen liittyy varmasti jotain samaa, mutta myös silti jotain aivan muuta. Aloin pohdiskella asiaa lueskeltuani mm. Minna Eväsojan esseeteosta ”Melkein geisha” sekä Emmi Itärannan romaania ”Teemestarin kirja”. Muistelin myös aiempia pohdintojani eri alojen mestareista sekä muuta aiheeseen liittyvää lukemaani. Ajatukseni asiasta ovat aika summittaisia.

Mestariksi tullaan tiiviissä suhteessa perinteeseen. Ja mestarin olemukseen ja mestarina elämiseen liittyy perinteen säilyttäminen ja vaaliminen, ei pelkästään uudistaminen (jota taas asiantuntijuuden osalta tavataan korostaa).

Mestariuteen liittyy ehkä tietynlainen ankaruus ja tinkimättömyys. Ankaruuteen (muun muassa oppilaita kohtaan) oikeuttaa se, että itse on käynyt kovan koulun ja antanut perinteen muokata itseä, taipunut sen tahtoon. Mestari voi joskus olla siinä määrin antautunut perinteelle, että sivuuttaa muunlaiset säännöt, kuten ystävällisyyden tai hyvän käytöksen.

Mestariksi tullaan mestarin ja oppilaan välisessä suhteessa. Ehkä juuri henkilökohtaisen suhteen kautta se rakentuu niin tiiviiksi osaksi persoonaa.

Mestariuteen liittyy toisaalta myös nöyryys, oman keskeneräisyyden jatkuva tunnustaminen. Mestarius voi olla myös yllätyksellistä. Mestari elää ja hengittää perinnettä. Hän voi ehkä siksi suhtautua siihen myös leikkisästi. Mestari saattaa paljastua vähemmän dogmaattiseksi kuin ei-vielä mestari.

Onkohan niin, että mestarius on ihmisen identiteetin ytimessä jotenkin eri tavalla kuin asiantuntijuus? Ikään kuin sitä ei voisi ollenkaan riisua ihmisestä.

Miksihän mestarius kiinnostaa minua? Enhän ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä. Mestarius on mysteeri. Olen aiemmin käsitellyt tätä asiaa korostamalla mestari-kisällipedagogiikan joitain rajoitteita ja purkamalla mestariuteen liittyviä guru-ajattelun vaaroja. Minusta tuntuu, että haluaisin katsoa jatkossa asiaa toisesta näkökulmasta. 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Lumivyöry

Ihmiset kertovat itselleen tarinoita itsestään ja toisistaan.  Tarinat sisältävät tulkintoja, uskomuksia ja maailmanselityksiä, juonia ja niihin liittyviä rooleja. Tarinat keräävät edetessään mukanaan lisää tulkintaa ja kokemusta, kuin vierivä lumipallo kerää mukaansa lunta. Parhaimmillaan näistä lumipalloista syntyy hyviä suojaavia rakennuksia; lumilinnoja, joissa voi elää ja joita kannattaa puolustaa.

Joskus jokin tarina saa ylivallan ihmisessä ja alkaa edetä kiihtyvällä vauhdilla, se alkaa käyttäytyä kuin lumivyöry, joka vetää ryminällä mukaansa lumen lisäksi puita ja maa-ainesta, ja uhkaa kaataa kaiken alleen ja tuottaa vahinkoa. Lopulta ihminen itse jää alle.


Miten silloin tulisi toimia? Kuinka lumivyöry pysäytetään, kuinka kaivetaan ihmiset turvaan sen alta, ja miten valtaisa möykky sulatetaan ja kieritetään siitä lopulta uusia palloja?

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Mikä on oleellista elämänmuutoksessa

Tässä jatkoajatuksia edellisestä postauksesta.

Mietin edelleen aikuisia ihmisiä tempoilemassa elämänmuutostensa kanssa. Niissä on joskus aika vaikea olla avuksi toiselle. Ehkä siksi, että haluaisi nähdä toisen ratkaisevan ongelmansa ja tekevän valintoja ja päätöksiä. Silti arvelen, että pelkkä valinta tai päätös ei ole oleellinen asia.

(Valinta tai ratkaisuhan voi syntyä riippumatta päätöksestä. Elämä tuottaa valinnan tai ratkaisun. Jokin muu asia kuin oma päätös vaikuttaa siihen, miten asiat menevät.)

Ylipäänsä tuntuu, että pitkä työstö tai rimpuilu ennen valintaa on usein se keskeisin asia. Siinä rakennetaan ensin ymmärrys siitä mitä on ollut, mistä on tultu, miten asiat ylipäänsä "ovat". Tämä on kovin tulkinnanvaraista ja voi olla vaikea tietää, mitä tulisi kohdella faktana ja mitä tulkita uudelleen.

Valinnat, ratkaisut -- tai suunnanotot, kuten opinto- ja uraohjauksen professori emerita Marjatta Vanhalakka-Ruoho näitä ratkaisun paikkoja on kutsunut -- syntyvät kontekstissa, jota keskeisesti määrittää yksilön oma ymmärrys siitä, missä ollaan ja - kuka on.

Sen takia en jaksa innostua kevyestä "voit olla kuka vaan haluat" tai "kaikki on mahdollista kun vaan päätät" -puheesta tai äärimmilleen viedystä ratkaisukeskeisyydestä, jossa ainoa kiinnostava asia ovat ratkaisut ja tavoitteet.

Silloinkin kun teemme jyrkkiä muutoksia, tai syntyy katkoksia tai elämä päättää puolestamme, oman ymmärryksemme täytyy luoda kuva ja jäsennys tapahtuneesta. Katkoksen yli tarvitaan merkityssiltaa, tarinallista eheyttä. Nämä merkitykset ovat nimenomaan identiteettiin ja arvomaailmaan sidottuja ja syvälle juurtuneita. Näillä merkityksillä on myös rajat - emme tosiaan voi olla "ketä vaan".

Kun päätämme jotain, valitsemme tai otamme suuntaa, tarvitsemme ymmärrystä kaikesta siitä, mikä edelsi tätä suunnanoton tilaa. Ilman tätä ymmärrystä sohimme sokkona.

On itse asiassa varsin rationaalista olla päättämättä uutta suuntaa ennen kuin ymmärtää tähänastista elämäänsä.

Tämän ymmärryksen muoto on tarinallinen, vaikka se on joskus vaikeasti sanallistettavissa.  Se on silti tavoitettavissa. (Joskus kun kuuntelen ihmistä puhumassa, minulle tulee tästä ymmärryksestä melkeinpä kolmiulotteinen mielikuva, joka voi tuntua myös kehollisesti.)

Lisäksi uskon että kun tämä ymmärrys saa rauhassa rakentua, päätös tai valinta syntyy itsestään. Jonakin päivänä se vain on selvää, eikä sitten enää pysty sanomaan, millä hetkellä ratkaisu syntyi.

Siksi miellänkin nämä ratkaisujen tai suunnanottojen kohdat elämässä tiloina, en niinkään hetkinä. Ne eivät ole pisteitä janalla vaan tiloja.

**

Minulla on hieman kesken sen hahmottaminen, miten tämä asettuu silloin, kun kyseessä on hyvin nuori ihminen. Ehkä tarinalliset resurssit ovat suppeammat, päätelmät suoraviivaisempia? Kokemusta vähemmän mutta ajattelu myös joustavampaa. Suhde aikaan on myös toisenlainen. Mutta ydinilmiöt lienevät samat. Ihmisen ymmärrys itsestään, elämästän ja identiteetistään on ytimeltään tarinallinen.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Ihmisen ja tehtävän match?

Uraohjauksen teorioissa on pitkään puhuttu siitä, että on vanhanaikaista "matchata" ihmisiä ja tehtäviä. Työelämä ammatteineen, työtehtävineen sekä professionaalistuvine kenttineen nähdään niin muuttuvana, ettei kannata sitoa tarkastelua liian tiukasti työtehtäviin. Samoin yksilön osaaminen ja työhön kiinnittyminen on muuttuvaa, dynaamista ja elämänhistoriallisesti aina uudelleen rakentuvaa. Sen vuoksi uraohjaus nähdään rakentelevana prosessina, jossa suuntaudutaan, otetaan suuntia ja arvioidaan sekä ympäristöä että itseä. Fokus siirtyy välillä itseen, välilllä ympäristöön. Välillä tehdään ratkaisuja, välillä asetutaan arvioimaan menneitä ratkaisuja ja niiden seuraamuksia.

Silti olen viime aikoina paljon miettinyt sitä, että on olemassa jotain sellaista kuin yksilön ja tehtävän "match". On olemassa myös "mismatch". Tämä ei ole aina helppoa paikantaa tai sanallistaa. Eikä sitä osaa oikein kuvata ennen kuin sen kokee. Siinä on mukana asioita, joita voi eritellä, luetella ja attribuoida. Ja sitten sellaista, jota ei oikein voi selittää, mutta jonka tuntee.

Tämä match on sellainen, että sitä ei ehkä voi oikein etukäteen valita, kun pohtii ammatinvalintaa. Siihen liittyviä tekijöitä ei aina voi ennakoida, koska ne rakentuvat meihin elämän myötä, osittain oman ymmärryksemme, tulkintamme ja toimintamme kautta, osin sattumalta.

(En siis olisi nuorena siis voinut "valita paremmin" suhteessa niihin asioihin joita nyt tunnistan omassa "matchissani". En olisi osannut edes kuvitella niitä asioita silloin.)

Olen aiemmin miettinyt, että kun ihminen on sopusoinnussa tehtävänsä ja siihen liittyvän näkymän kanssa, hän "soi" puhtaasti, kuin soitin. Hänen oma kasvupyrkimyksensä, ponnistelunsa ja persoonallinen tapansa ottaa haasteita ja selviytyä niistä, on harmoniassa sen kanssa, mihin suuntaan työ "kasvaa", rakentuu, kurottuu - ja mitä siinä on kulloinkin tarpeen tehdä. Tämä ei liity pelkästään taitoihin, eikä pelkästään työn arvoihin. Ei se liity edes siihen onnistuuko työtoiminta tai kohtaako se vastuksia. Kyse on jotenkin kasvusta ja rakentumisesta; siitä, että syntyy useiden toisiinsa kytkeytyvien prosessien jonkinlainen yhteissoitto ja siitä kumpuava mielekkyys.

Voi olla niin, että yksilö ja tehtävä vaatimuksineen ovat riitasoinnussa. Sitä ei aina havaitse kuin yksilö itse - koska vain hän itse kuulee soinnun sisältäpäin. Joskus kestää vuosia ymmärtää, mistä riitasointu on peräisin -- minkä tulee muuttua.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ajatelmia arjen keskeltä

Joskus arjesta irtoaa havaintoja, kuin lastuja. Aforismeiksi näitä tuskin tohtii kutsua, mutta eivät nämä blogiteksteiksikään yllä, kun ovat niin lyhyitä. Siksi laitan niitä tähän tällä tavoin pudotellen. Päivitän tätä myös välillä.


**


Mitä innostuneempi opiskelija on ja mitä enemmän hän on itse ponnistellut ohjauksessa opinnäytteensä eteen, sen vuolaammin hän kiittelee hyvästä ohjauksesta.



Kaikille niille, joiden on vaikea oikeuttaa itselleen "oman polun" etsintää:

Kun ihminen on sopusoinnussa oman tehtävänsä kanssa, sisäisen vakuuttuneisuuden ohjaama, hän seuraa ensisijaisesti oma innostustaan eikä keskity siihen, mitä "yleisö" on mieltä. Silloin hän (lopulta) antaa parhaan panoksensa ympäristölleen tai yhteisölleen. Kun tämä sopusointu puuttuu, ihminen ohjautuu yleisön reaktioista (tai vielä useammin kuvittelemistaan yleisön reaktioista), hajottaa voimansa ja kykenee antamaan vähemmän. 






Tosiystävä osaa haaveilla ja nähdä unta puolestasi. Sinut tuntee parhaiten se, joka tietää mistä aineksista haaveesi ja päämääräsi ovat rakennetut.





Miten matkatyöläiselle rakentuu koti vieraalle paikkakunnalle? Toiston avulla. Sama hotelli, sama päivällisravintola, sama aamiainen, sama kävelyreitti. Vaihtelu ei virkistä. Toisto tuo levon ja kodin tunnun.




Kuka on vertainen?

Kun puhutaan "vertaisryhmästä" tai "vertaistuesta" (peer group, peer support), ajatellaan usein, että oleellista on jokin jaettu ominaisuus, status, identeetti tai sen osa.  Vertaisuus on ikään kuin annettu rooli. Vertaisuus voi rakentua myös elämäntilanteen myötä. Vertainen ymmärtää, koska on kokenut samoja ydinkokemuksia. Vertaisuudella voidaan myös tarkoittaa, että valtasuhde tai hierakia puuttuu. 

Mutta ehkä vertaisuus voikin olla tietoisesti valittu näkökulma keneen tahansa: katson toista ihmistä sen kautta, mitä voisimme jakaa. 

perjantai 13. tammikuuta 2017

Kun ohjaus ei toimi

Yksi ohjaaja/ohjauskouluttajan havainto, jota pyörittelin eilen ja tänään. Oma ohjausmokani siivitti tätä pohdintaa.

Usein koulutuksessa, kun esitän ja käyn läpi ohjauksen periaatteita, kuulijat haluavat esittää periaatteisiin poikkeuksia, joissa ne eivät päde. Se on hyvä, koska se tarkoittaa, että joudun täsmentämään sitä, miten periaatetta kuvaan. Se on hyvä myös siksi, että se on merkki siitä, että kuulija työstää sanomaani peilaamalla sitä kokemuksiinsa.

Siinä on kuitenkin toinen puoli. Ohjauksen periaatteet eivät ole sellaisia jotka takuuvarmasti "toimivat" aina, ts. takaavat tietyn tuloksen. Kaikissa tilanteissa ei voi toimia "hyvin" tai "hyvin toimiminen" epäonnistuu eri syistä. Ohjausta ei voi hallita eikä ennakoida täydellisesti. Vaikka yrittäisimme toimia järkevästi, se ei aina suju. Emme itse noudata ihanteitamme tai joku muu ei noudata niitä.

Ohjauksen hyvät periaatteet ovat tavallaan hyveitä.

Niitä kohti pyrkiminen on tärkeää, vaikka siinä ei aina onnistuisi. Epäonnistuminen ei falsifioi niitä. (Näin siis  uskon niistä asioista, joita opetan. On tietenkin hyvä testata ja koetella kaikkea kuulemaansa oman elämän empiriassa. Voihan sitä tulla myös sellaiseen tulokseen, että opetetut periaatteet ovat kestämättömiä. Itse kuitenkin luonnollisesti yritän opettaa niitä, joista olen hyvin vakuuttunut.)

Vaikeaahan se on, silloin kun ohjaustilanne tai prosessi epäonnistuu. Silloin tajuaa, että en toiminut kuten tiedän hyväksi. On varsin epämiellyttävää verrata omaa toimintaa hyveeseen silloin, kun se on kaukana siitä. Silti hyve on lähellä silloinkin - se auttaa huomaamaan mikä tilanteeseen johti.

Ohjauksen epäonnistuneista tilanteista olisi hyvä puhua paljon enemmän. Miten niiden kanssa eletään ja miten niihin suhtaudutaan.



torstai 12. tammikuuta 2017

Takaisin laatikon sisälle

Tauon jälkeen - hyvää uutta vuotta! Olen vähän kummastunut itsekin, miksi oli näin pitkä tauko kirjoittamisessa. Mene tiedä.

Olen kirjoittanut paljon siitä, miten tutkiva ote on ohjauksessa tärkeä ja kuinka on huolehdittava, ettei rynnätä ongelmanratkaisuun, ennen kuin on riittävästi kartoitettu käsillä olevaa asiaa. Asiasta postauksia mm. tässä,  tässä ja tässä.

Viime aikoina olen miettinyt asiaa täsmälleen toisinpäin. On olemassa reflektointia, joka ei tuo enää esille uusia näkökulmia eikä auta selventämään faktojen ja kokemusten (esim. tunteiden) välistä suhdetta. (Useinhan juuri tätä on hyödyllistä tutkia: mitkä ovat tilanteen faktat, ja mitkä niistä aukeavat eri tulkinnoille, ja millaisia tulkintoja eri tunnetilat tuottavat.)

On olemassa sellaista pohdintaa, joka vain kertaa faktoja ja kierrättää samoja kokemuksia ja niihin kietoutuvia tunteita. Se muodostuu toistavaksi vatvomiseksi ja valittamiseksikin. Se myös kasvattaa itseään, koska jokaisesta ajatuskokonaisuudesta voi sinkoutua toisen pariin ja jäädä pyörimään. Se on pohdintaa, joka estää toimimasta, valitsemasta jotain konkreettista toimintavaihtoehtoa ja lähtemästä edistämään sitä.


Haaste ei tällöin olekaan asian tutkiminen, ei enää systeeminen tai "laatikon ulkopuolella" ajatteleminen, vaan siirtyminen konkreettiseen ja lineaariseen ajatteluun. Mitä tehdään, mitä ensin ja mitä sitten?

Niinpä ohjauksen haasteena toisinaan onkin etsiä tapa, jolla siirtyä ajatuksista tekoihin ja lakata pitämästä asioita auki ja liikkeessä. Pitää mennä laatikon sisään ja alkaa rakentaa jotain johonkin suuntaan. Pitää kestää se, että yleensä sitä voi rakentaa vain yhtä kohtaa kerrallaan.

Se on joskus kaikkein pelottavinta, koska silloin on hyväksyttävä jokin rajallinen vaihtoehto puutteineen päivineen. Hypoteettisessa ajatustodellisuudessa kaikkea voi katsoa täydellisen ja ehdottoman näkökulmasta. Konkreettisessa toiminnan todellisuudessa asiat eivät koskaan ole ihan niin kauniita.


On ehkä helpompi huomata, milloin toinen on jumissa. Omista pohdinnoistaan tätä on vaikeampi havaita. Joskus vaatii rohkeutta sanoa: lopetettaisiinko reflektointi?