perjantai 24. helmikuuta 2017

Ihmisen ja tehtävän match?

Uraohjauksen teorioissa on pitkään puhuttu siitä, että on vanhanaikaista "matchata" ihmisiä ja tehtäviä. Työelämä ammatteineen, työtehtävineen sekä professionaalistuvine kenttineen nähdään niin muuttuvana, ettei kannata sitoa tarkastelua liian tiukasti työtehtäviin. Samoin yksilön osaaminen ja työhön kiinnittyminen on muuttuvaa, dynaamista ja elämänhistoriallisesti aina uudelleen rakentuvaa. Sen vuoksi uraohjaus nähdään rakentelevana prosessina, jossa suuntaudutaan, otetaan suuntia ja arvioidaan sekä ympäristöä että itseä. Fokus siirtyy välillä itseen, välilllä ympäristöön. Välillä tehdään ratkaisuja, välillä asetutaan arvioimaan menneitä ratkaisuja ja niiden seuraamuksia.

Silti olen viime aikoina paljon miettinyt sitä, että on olemassa jotain sellaista kuin yksilön ja tehtävän "match". On olemassa myös "mismatch". Tämä ei ole aina helppoa paikantaa tai sanallistaa. Eikä sitä osaa oikein kuvata ennen kuin sen kokee. Siinä on mukana asioita, joita voi eritellä, luetella ja attribuoida. Ja sitten sellaista, jota ei oikein voi selittää, mutta jonka tuntee.

Tämä match on sellainen, että sitä ei ehkä voi oikein etukäteen valita, kun pohtii ammatinvalintaa. Siihen liittyviä tekijöitä ei aina voi ennakoida, koska ne rakentuvat meihin elämän myötä, osittain oman ymmärryksemme, tulkintamme ja toimintamme kautta, osin sattumalta.

(En siis olisi nuorena siis voinut "valita paremmin" suhteessa niihin asioihin joita nyt tunnistan omassa "matchissani". En olisi osannut edes kuvitella niitä asioita silloin.)

Jarmo Mäkilä: Narkissos. Sara Hildén2/2017

Olen aiemmin miettinyt, että kun ihminen on sopusoinnussa tehtävänsä ja siihen liittyvän näkymän kanssa, hän "soi" puhtaasti, kuin soitin. Hänen oma kasvupyrkimyksensä, ponnistelunsa ja persoonallinen tapansa ottaa haasteita ja selviytyä niistä, on harmoniassa sen kanssa, mihin suuntaan työ "kasvaa", rakentuu, kurottuu - ja mitä siinä on kulloinkin tarpeen tehdä. Tämä ei liity pelkästään taitoihin, eikä pelkästään työn arvoihin. Ei se liity edes siihen onnistuuko työtoiminta tai kohtaako se vastuksia. Kyse on jotenkin kasvusta ja rakentumisesta; siitä, että syntyy useiden toisiinsa kytkeytyvien prosessien jonkinlainen yhteissoitto ja siitä kumpuava mielekkyys.

Voi olla niin, että yksilö ja tehtävä vaatimuksineen ovat riitasoinnussa. Sitä ei aina havaitse kuin yksilö itse - koska vain hän itse kuulee soinnun sisältäpäin. Joskus kestää vuosia ymmärtää, mistä riitasointu on peräisin -- minkä tulee muuttua.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ajatelmia arjen keskeltä

Joskus arjesta irtoaa havaintoja, kuin lastuja. Aforismeiksi näitä tuskin tohtii kutsua, mutta eivät nämä blogiteksteiksikään yllä, kun ovat niin lyhyitä. Siksi laitan niitä tähän tällä tavoin pudotellen. Päivitän tätä myös välillä.


**


Mitä innostuneempi opiskelija on ja mitä enemmän hän on itse ponnistellut ohjauksessa opinnäytteensä eteen, sen vuolaammin hän kiittelee hyvästä ohjauksesta.



Kaikille niille, joiden on vaikea oikeuttaa itselleen "oman polun" etsintää:

Kun ihminen on sopusoinnussa oman tehtävänsä kanssa, sisäisen vakuuttuneisuuden ohjaama, hän seuraa ensisijaisesti oma innostustaan eikä keskity siihen, mitä "yleisö" on mieltä. Silloin hän (lopulta) antaa parhaan panoksensa ympäristölleen tai yhteisölleen. Kun tämä sopusointu puuttuu, ihminen ohjautuu yleisön reaktioista (tai vielä useammin kuvittelemistaan yleisön reaktioista), hajottaa voimansa ja kykenee antamaan vähemmän. 






Tosiystävä osaa haaveilla ja nähdä unta puolestasi. Sinut tuntee parhaiten se, joka tietää mistä aineksista haaveesi ja päämääräsi ovat rakennetut.





Miten matkatyöläiselle rakentuu koti vieraalle paikkakunnalle? Toiston avulla. Sama hotelli, sama päivällisravintola, sama aamiainen, sama kävelyreitti. Vaihtelu ei virkistä. Toisto tuo levon ja kodin tunnun.



Jarmo Mäkilän teos Sara Hildénin taidemuseossa 2/2017


Kuka on vertainen?

Kun puhutaan "vertaisryhmästä" tai "vertaistuesta" (peer group, peer support), ajatellaan usein, että oleellista on jokin jaettu ominaisuus, status, identeetti tai sen osa.  Vertaisuus on ikään kuin annettu rooli. Vertaisuus voi rakentua myös elämäntilanteen myötä. Vertainen ymmärtää, koska on kokenut samoja ydinkokemuksia. Vertaisuudella voidaan myös tarkoittaa, että valtasuhde tai hierakia puuttuu. 

Mutta ehkä vertaisuus voikin olla tietoisesti valittu näkökulma keneen tahansa: katson toista ihmistä sen kautta, mitä voisimme jakaa. 

perjantai 13. tammikuuta 2017

Kun ohjaus ei toimi

Yksi ohjaaja/ohjauskouluttajan havainto, jota pyörittelin eilen ja tänään. Oma ohjausmokani siivitti tätä pohdintaa.

Usein koulutuksessa, kun esitän ja käyn läpi ohjauksen periaatteita, kuulijat haluavat esittää periaatteisiin poikkeuksia, joissa ne eivät päde. Se on hyvä, koska se tarkoittaa, että joudun täsmentämään sitä, miten periaatetta kuvaan. Se on hyvä myös siksi, että se on merkki siitä, että kuulija työstää sanomaani peilaamalla sitä kokemuksiinsa.

Siinä on kuitenkin toinen puoli. Ohjauksen periaatteet eivät ole sellaisia jotka takuuvarmasti "toimivat" aina, ts. takaavat tietyn tuloksen. Kaikissa tilanteissa ei voi toimia "hyvin" tai "hyvin toimiminen" epäonnistuu eri syistä. Ohjausta ei voi hallita eikä ennakoida täydellisesti. Vaikka yrittäisimme toimia järkevästi, se ei aina suju. Emme itse noudata ihanteitamme tai joku muu ei noudata niitä.

Ohjauksen hyvät periaatteet ovat tavallaan hyveitä.

Niitä kohti pyrkiminen on tärkeää, vaikka siinä ei aina onnistuisi. Epäonnistuminen ei falsifioi niitä. (Näin siis  uskon niistä asioista, joita opetan. On tietenkin hyvä testata ja koetella kaikkea kuulemaansa oman elämän empiriassa. Voihan sitä tulla myös sellaiseen tulokseen, että opetetut periaatteet ovat kestämättömiä. Itse kuitenkin luonnollisesti yritän opettaa niitä, joista olen hyvin vakuuttunut.)

Vaikeaahan se on, silloin kun ohjaustilanne tai prosessi epäonnistuu. Silloin tajuaa, että en toiminut kuten tiedän hyväksi. On varsin epämiellyttävää verrata omaa toimintaa hyveeseen silloin, kun se on kaukana siitä. Silti hyve on lähellä silloinkin - se auttaa huomaamaan mikä tilanteeseen johti.

Ohjauksen epäonnistuneista tilanteista olisi hyvä puhua paljon enemmän. Miten niiden kanssa eletään ja miten niihin suhtaudutaan.



torstai 12. tammikuuta 2017

Takaisin laatikon sisälle

Tauon jälkeen - hyvää uutta vuotta! Olen vähän kummastunut itsekin, miksi oli näin pitkä tauko kirjoittamisessa. Mene tiedä.

Olen kirjoittanut paljon siitä, miten tutkiva ote on ohjauksessa tärkeä ja kuinka on huolehdittava, ettei rynnätä ongelmanratkaisuun, ennen kuin on riittävästi kartoitettu käsillä olevaa asiaa. Asiasta postauksia mm. tässä,  tässä ja tässä.

Viime aikoina olen miettinyt asiaa täsmälleen toisinpäin. On olemassa reflektointia, joka ei tuo enää esille uusia näkökulmia eikä auta selventämään faktojen ja kokemusten (esim. tunteiden) välistä suhdetta. (Useinhan juuri tätä on hyödyllistä tutkia: mitkä ovat tilanteen faktat, ja mitkä niistä aukeavat eri tulkinnoille, ja millaisia tulkintoja eri tunnetilat tuottavat.)

On olemassa sellaista pohdintaa, joka vain kertaa faktoja ja kierrättää samoja kokemuksia ja niihin kietoutuvia tunteita. Se muodostuu toistavaksi vatvomiseksi ja valittamiseksikin. Se myös kasvattaa itseään, koska jokaisesta ajatuskokonaisuudesta voi sinkoutua toisen pariin ja jäädä pyörimään. Se on pohdintaa, joka estää toimimasta, valitsemasta jotain konkreettista toimintavaihtoehtoa ja lähtemästä edistämään sitä.


Haaste ei tällöin olekaan asian tutkiminen, ei enää systeeminen tai "laatikon ulkopuolella" ajatteleminen, vaan siirtyminen konkreettiseen ja lineaariseen ajatteluun. Mitä tehdään, mitä ensin ja mitä sitten?

Niinpä ohjauksen haasteena toisinaan onkin etsiä tapa, jolla siirtyä ajatuksista tekoihin ja lakata pitämästä asioita auki ja liikkeessä. Pitää mennä laatikon sisään ja alkaa rakentaa jotain johonkin suuntaan. Pitää kestää se, että yleensä sitä voi rakentaa vain yhtä kohtaa kerrallaan.

Se on joskus kaikkein pelottavinta, koska silloin on hyväksyttävä jokin rajallinen vaihtoehto puutteineen päivineen. Hypoteettisessa ajatustodellisuudessa kaikkea voi katsoa täydellisen ja ehdottoman näkökulmasta. Konkreettisessa toiminnan todellisuudessa asiat eivät koskaan ole ihan niin kauniita.


On ehkä helpompi huomata, milloin toinen on jumissa. Omista pohdinnoistaan tätä on vaikeampi havaita. Joskus vaatii rohkeutta sanoa: lopetettaisiinko reflektointi?

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Työpaikan työkyky ja esimiesten tuki

Tässä postaukseni Työterveyslaitoksen Unelmahautomo-blogissa.

Kokosin siihen ajatuksia Kroppa ja nuppi -hankkeen työskentelystä, jossa olemme työskennelleet työyhteisöissä yhteiskehittäen tapoja edistää terveyttä ja työkykyä etenkin fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavassa työssä. Työskentelyssä käytetään ryhmä- ja yhteisöohjauksen työmuotoja.


perjantai 14. lokakuuta 2016

Korppu murenee, opettaja sekoaa

Törmäsin Opettaja sekoaa -videoon ensin, kun kuopus näytti sitä minulle kotona. En pystynyt katsomaan alkua pidemmälle, tuli todella huono olo.  (En linkitä sitä, koska en halua sen leviävän yhtään enempää.) Sen jälkeen törmäsin asiaan twitterissä. Videon alun perusteella opettajalla ilmeisesti menee täysin maltti kännykkää kiellosta huolimatta käyttävän pojan kanssa. Hän huutaa raivoissaan ja kauan ääni lähes särkyen, koulupoika huutaa takaisin, mutta ei ehkä niinkään malttinsa menettäneenä kuin konfrointoituna, puolustautuen. Videon pituudesta näkee sitä katsomattakin, että joku on kuvannut tilannetta kaikessa rauhassa sen kymmenen minuuttia ja saanut sitten älynväläyksen laittaa sen julkiseen levitykseen.

Jos tällainen video leviäisi nuorten keskinäisestä tilanteesta, siihen viitattaisiin selkeästi kiusaamisena. Nyt tilannetta on käsitelty niin, että kyseisen koulun rehtori on selittänyt julkisuudessa, ettei opettajan käytös ole asianmukaista, vaikka viittaa myös siihen, ettei tällä tavalla kilahdeta ilman syytä.

Tämä toi mieleeni yhtäkkiä yläasteelta koulunäytelmän "Korppu murenee". Helena Reunan näytelmässä esiintyy Korpuksi tituleerattu opettaja, joka menettää täysin malttinsa, eli murenee luokkansa edessä. Näytelmällä taisi olla onnellinen loppu, eli syntyi aito kohtaaminen ja sovinto. Esitin itse Korppua. Se oli merkillinen kokemus teini-ikäiselle. En muista minkä aineen tunnilla tämä näytelmä tehtiin, mutta muistan miltä se murenemisen esittäminen tuntui. Pelottavalta.

Mikä tässä on väärin.
- Silmitön huutaminen on väärin
- Opettajan vedättäminen on väärin
- Luokkahuoneen konfliktien kuvaaminen ja levittäminen netissä on väärin, salakuvaaminen ylipäänsä on väärin.
- Yksin jääminen työn ongelmien kanssa on väärin

Miten tilannetta voidaan ratkoa?

Uskon, että tilanteelle naureskelevia oppilaita on samalla myös ahdistanut ja pelottanut - sekä opettajan aggressio, että tunne siitä, että hän "murenee" luokkansa edessä. Tiedän että opettajan kuuluu olla aikuinen ja "pärjätä" murrosikäiselle. Murrosikäinen ei ole vielä aikuinen. Se ei silti tarkoita, ettei murrosikäisen käytös voisi vahingoittaa aikuista. Kukaan ei saisi jäädä yksin tilanteessa, jossa luokan kanssa ei suju ja jossa luokassa ei vallitse luottamus eikä molemminpuolinen kunnioitus.

En tiedä tästä tarpeeksi, mutta siitä olen varma, että videolevitys ei tehnyt tilanteelle eikä sen korjaamisen mahdollisuuksille mitään hyvää.

Somekeskustelussa jokaisella tuntuu olevan mielipide siitä, kenet nyt voidaan jyrkästi tuomita. Ainahan on niin, että  kun jokin vaikea asia räjähtää silmillemme somessa, kommentoijat haluavat äkkiä sanoa, kuka tähän on syypää, ikään kuin asia olisi sitten käsitelty ja selvä.

Someyleisö ei tiedä mitä kaikkea tilanteen takana on. Mutta elämää on tuomioiden jälkeenkin. Toivon että asiaa selvittelevillä on paljon restoratiivista viisautta ja taitoa.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Johdattamassa ohjaukseen - mieleen jäänyttä

Aloitin proffatyöt täällä Joensuussa opettamalla ohjauksen opintojen ensimmäisen johdantokurssin kahdelle eri ryhmälle. Se oli mainio tapa orientoitua. Nautin suuresti keskustelusta opiskelijoiden kanssa. Oli hyvä joutua tiivistämään, mitä itse ohjauksesta ajattelen ja missä alan käytännön sekä tutkimuksen haasteet ovat.

Tästä pohdinnasta jäi muutama kiteytymä mieleen, ne roikkuvat ajatuksissani eräänlaisina ranskalaisina viivoina, en tiedänkö löydänkö asioiden välille kytkentöjä mutta kokeilen, mitä tapahtuu jos kirjoitan ne tähän. Tässä pari ensimmäistä.

Näkymätön ohjaus

On ehkä paradoksi, että juuri nyt kun olen ohjaustietämyksen ympäröimä, olen alkanut herätä huomaamaan, miten näkymätöntä ohjaustyö yhteiskunnassa edelleen on. Se on ammatillisesti näkymätöntä siinä mielessä, että ohjausosaamista on piilossa muiden ammattikäytäntöjen sisällä eikä sitä aina tunnisteta "ohjausosaamiseksi". Samalla se monesti kohdistuu ilmiöihin, jotka eivät ole kenenkään perustehtävänä, vaikka niitä on jonkun hoidettava. Jokaisen on helppo sanoa, että tämä on pois perustehtävästä. Silloin kun tällaisessa yhteisössä on joku ohjausammattilainen, yhteisön vastuulle kuuluva ohjaustyö ikään kuin valuu näiden yksilöiden kannettavaksi.

Näkymättömyys liittyy myös siihen, että ohjausammatit eivät ole yhteiskunnallisessa julkisessa keskustelussa tai päätöksenteossa kovinkaan näkyviä eivätkä tunnettuja. Ohjauksesta saatetaan viljellä karikatyyrejä (esimerkiksi holhoava ja kontrolloiva julkishallinnon näennäisohjaus, tai bisneshenkinen yltiöpositivinen elämäntapavalmennus). Ohjausta ei välttämättä tunneta tai sen merkitystä väheksytään, tai sitten siltä odotetaan täysin epärealistisia tuloksia.

Ohjausala on kuitenkin viimeisen parin vuosikymmenen aikana laajentunut valtavasti - ohjaustyötä tekeviä on yhä enemmän, ohjausammatteja tai tehtäviä myös. Ohjauksen tutkimusta on enemmän ja sen teoreettinen itseymmärrys on edennyt varsinaisia loikkia. Ohjausihmisten osaaminen on monipuolista ja ulottuu useiden tieteenalojen piiriin. Tietoisuus ohjauksen mahdollisuuksista on siten lisääntynyt rohkaisevasti.

Kuva Surakan baarista, Joensuusta

Ohjauksen kahtia jakautunut perinne

Tajusin nyt opettaessani uudelleen asian, jota jouduin miettimään jo silloin kun muinoin kiistelin vastaväittäjäni kanssa siitä, onko counsellingissa (joksi ohjauksen käänsin väitöskirjassani) aina ytimeltään kyse ohjattavan ongelmista. Sillon jo sanoin että ei, ei suinkaan aina ole. Olen edelleen samaa mieltä. Tämä pointti voi tuntua itsestäänselvältä, mutta mielestäni se pitäisi silti sanoa selvästi ääneen. Tunsin tarvetta puhua tästä jo työnohjaajakoulutuksessa. Jos asiaa katsoo vain toisesta ääripäästä, kuva on kapea! Eli kahtiajaosta on kyse:

Ohjauksen yksi juuri on counselling-perinne. Counselling-teoriat ja psykoterapeuttiset teoriat ovat samaa juurta. Counselling on psykologiatieteellistä ja auttamistyön logiikkaa seuraavaa toimintaa, jossa haetaan apua henkilökohtaisiin elämänongelmiin, kuitenkin ilman hoidollisia tavoitteita. Sen ytimessä on usein vastaanotto-tyyppinen toiminta ja ohjaajan ja ohjattavan suhde on asiakkuussuhde. Tällaisen toiminnan ytimessä ovat usein koetut ongelmat ja eri tavat auttaa ongelmia kokevaa ohjattavaa.

Ohjauksen toinen juuri on pedagoginen perinne. Kyse on tavalla tai toisella oppijan kasvun, oppimisprosessien, muutoksen ja harjaantumisen tukemisesta. Tästä perinteestä käsin ohjaus on muutosprosessin palveluksessa olevaa toimintaa, joka ei edellytä kohtaamisen ytimeen "ongelmaa" eikä hahmota ohjattavaa "asiakkaana" eikä läheskään aina jäsenny "vastaanottona".

Monia muitakin hahmotuksia on, mutta nämä kaksi mielestäni selkeästi erottuvat toisistaan ja näiden vuoksi ohjauksen teoriataustan jäsentäminen voi joskus olla varsin työlästä. Näistä vinkkeleistä päin tullaan korostaneeksi hieman eri asioita.

Tähän seinään lyön itse päätäni, koska kirjoitettaessa englanniksi ohjauksesta on valittava joku käännös, joka tuo esiin vain yhden ulottuvuuden. Counselling, guidance tai supervision ovat käännöksiä, joita olen eri tilantessa käyttänyt. Tämä soppa on ollut syy siihen, miksi olen karttanut ajatusta Ohjaustyön oppaan kääntämisestä englanniksi. Ajatus laaja-alaisen ohjauksen mallin englannintamisesta pyörii silti mielessäni.

Lisää jäsennyksiä seuraavassa postauksessa!